Aika kerrallaan

Odotan jatkuvasti jotain parannusta, jotain apua joka saisi minut paranemaan ja uskomaan tulevaisuuteen. Olen ollut 1,5 kuukautta sairaslomalla ja tuntuu vaan että tilanteeni pahenee. Pikkuhiljaa alkaa luopumaan paranemisen toivosta, oireita tulee kokoajan lisää, lääkkeitä määrätään kokoajan lisää, mutta parannuskeinoa ei ole löytynyt. Vielä joskus jaksoin unelmoida saavani turvallisen tasaisen ja "normaalin" elämän ja voisin unohtaa kaiken menneen pahan kokemani. Todellisuus alkaa hahmottua mitä vanhemmaksi tulen. Ei ole pakoteitä, ei voi unohtaa ja menneisyys seuraa perässä, vaikka aina siltä ei tuntuisi, se on silti osa elämää ja tulen ajoittain hajoamaan sen takia.

Vaikka aina pyrin antamaan itsestäni kaikkeni kaikkien hyväksi ja tekemään asiat niin, että ne onnistuisivat parhaiten, minun täytyy myöntää itselleni sekä muille että olen epäonnistunut. Yritin täysillä pärjätä tässä maailmassa, hoitaa velvollisuuteni ja kestää julman maailman.

Tämän hetkinen tilanne on vain yksinkertaisen karu. En usko että minun tilanteeseeni on apukeinoa, ei enää. Jos olisin saanut riittävää apua ja minut olisi otettu aiemmin tarpeeksi tosissaan, saattaisin nyt pystyä käsittelemään asioita eritavalla. Lapsuudesta asti minulla on ollut tunne etten kuulu tänne, olen erilainen. Se toki varmaan johtuu myös osittain siitä, että jouduin kestämään koulukiusaamista suurimman osan lapsuudestani. Minulla ei myöskään ole mitään pysyvää elämässäni, aina kaikki on muuttunut kertaheitolla ja joutunut aloittamaan kaiken alusta, kunnes taas kaikki on mennyt pilalle ja alkanut alusta. Minun elämäni on ollut yhtä oravanpyörää jossa on onnellinen alku, mutta surullinen loppu.

Ihmiset, elinympäristö, koulu, harrastukset

Kaikki mitä olen joskus kokenut ja saanut olen myös menettänyt, olen ponnistellut unelmieni saavuttamiseksi ja osan olen saavuttanut, mutta mikään ei ole ollut pysyvää. Enää en jaksa luottaa siihen että voisinkaan saavuttaa mitään pysyvää. En uskalla tutustua ihmisiin, tai ainakaan lähentyä heidän kanssaan koska olen varma että jokin "kirouksen" tyylinen minussa karkottaa heidät ja särkee sydämeni. En myöskään uskalla luottaa ihmisiin, ihmiset elävät täällä vain ajatellakseen omaa etuaan eikä kenenkään ole pakko pitää salaisuutta, tai olla leimaamatta ihmistä omien mielipiteidensä mukaan.

Kukaan ei myöskään voi ymmärtää tilannettani, tai en ole varma mutta uskoisi niin. Jokainen ihminen on erilainen eikä kukaan koe samaa asiaa samalla tavalla tai tunne loppupeleissä samoista asioista samoja tunteita, jokainen on yksilö eikä voida todistaa että ihmiset voisivat ymmärtää toisiensa tunteita ja kokemuksiaan omalla kokemustasollaan. Tietenkin ihmiset ovat siinä määrin samanlaisia, että tietynlaiset tunteet voidaan eritellä eri kategorioihin. Rakkaus, viha, intohimo, suru. Mutta mitä nämä todellisuudessa tarkoittaa. Toinen on asiasta vihaien toinen surullinen mutta joku ei tunne mitään. Ei ole kahta samanlaista aivoa ei ole samanlaisia tunteita eikä ajatuksia, ne on vain samaan suuntaan viittaavia ja samaan kategoriaan luokiteltavissa.

Minun kirjottaminen meni taas syvälliseksi ja alkaa toistamaan itseään. Parempi lopettaa kirjoittamien ja turhan ajattelu tähän, koska asiat ovat näin eikä niille mitään voi.

-nml