perjantai 22. toukokuuta 2015

Minäkuva

Monesti oon miettiny peruskouluelämää ja lapsuutta yleensä, mutta olen yrittänyt unohtaa todelisuuden.

Tässä tekstissä kerron kokemuksistani ala-asteelta ammattikoulun.

Mua kiusattiin ala-asteella jonkun verran. Muutettuamme uudelle pakkakunnalle isän ja äidin eron yhteydessä kiusaaminen kävi sietämättömäksi. Jouduin päivittäin kokemaan henkistä ja fyysistä halveksuntaa.

Minua pidettiin vajakkina epilepsian takia, kiusattiin ylipainonosta koska söin lihottavia epilepsia lääkkeitä, syrjittiin koska minulla ei ollut ehjää perhettä ja olimme köyhiä. Meillä ei ollut varaa osallistua tapahtumiin, harrastuksiin tai muihin mitkä vaativat rahaa.

Vetäydyin kokonaan omaan maailmaani eikä minulla ollut kavereita. Lukittauduin huoneeseeni tietokoneelle pelaamaan roolipelejä jossa pystyin luomaan itseni uudelleen ja pystyin olla täydellinen. Elin pitkään peli maailmassa koska se tuntui loistavalta, unohdin todellisen minäni. Aamuisin oli vaikea herätä koska olin pelannut pitkään ja kouluun pelotti mennä, kun tiesin mitä siellä oli vastassa. Minusta tuli hiljainen tyttö, enkä uskaltanut enää puhua koulu aikana. En edes uskaltanut kysyä pääsyä vessaan tunnin aikana, koska minulle naurettiin ja ivailtiin siitäkin. Joskus minua myös tönittiin pois tieltä niinkuin olisin ollut joku roska. En saanut osallistua peleihin tai leikkeihin kun muut lapset eivät siitä tykänneet. Muistaakseni sain kutsun vain yhdille synttäreille ja niihinkään en uskaltanut mennä, koska pelkäsin muita vieraita.

Kun siirryin yläasteelle kiusaaminen rauhoittui. Sain ensimmäisen kaverin joka tuntui oikealle. Sitä kaveria kiusattiin päivittäin ja kärsin siitä. En kovin pitkään sietänyt kiusausta vaan aloin puolustamaan kaveriani. Samalla kun puolustin kaveriani, minua alettiin kiusata. Aloin taas menettää henkisiä voimiani ja kiinnostusta elämään.

7 -luokan loputtua sain tiedon äidiltä että muutamme taas uudelle paikkakunnalle, koska tämä sai opiskelupaikan. Kesän puolivälissä oli muutto ja päätin jättää huonon elämäni taakse ja aloittaa uutena ihmisenä. Lopetin epilepsia lääkkeiden syönnin seinään ja valehtelin lääkärille etten saanut kohtauksia, jotta lääke ajettiin alas. Laihduin n. 10 kg ja aloin hieman saamaan itsevarmuutta. Kesäloman aikana tutustuin uudessa paikassa uusiin kavereihin ja sain tietää luokkani. Koulun alettua kaikki olivat kiinnostuneita ja minusta tuli suosittu. Minulla oli paljon kavereita ja aloin muokkautumaan niiden mukaan. Minusta todella tuli uusi ihminen, tosin ei sellainen josta voisin nyt olla ylpeä.

Unohdin minuun kohdistuneen kiusaamisen ja aloin liikkua kiusaajien kanssa. Myös minä liityin kiusaajaksi jotten erottuisi joukosta, jottei minua katsottaisi erilaiseksi. Lopulta olin unohtanut kokonaan todellisen minäni, vietin aikaa keskustassa, join, poltin ja tutustuin "rikollisiin". Minun ja äidin välit alkoivat hiipua. Haistattelin perheelleni, varastin äidiltä rahaa ja tupakkaa ja vihasin muutenkin perhettäni, se oli ainut muisto menneisyydestäni, enkä halunnut tutea perhettäni, tein siitä vihollisen.

Jonkun aikaa sekoilun jatkuttua aloin huomaamaan, kuinka pinnallisia ihmisiä kaverini olivatkaan. Aloin taas nähdä todellisuuden. Vietin enemmän öitä kotona mutta kotiin palasin vasta kun muut nukkuivat, koska en halunnut perheeni muistuttavan minua siitä mitä oikeasti olin; heikko!

Välit alkoivat riitaantua kavereiden kanssa koska aloin päästä heidän käskyttämisensä ylitse. He eivät enää voineet hallita minua. Lopulta menetin kaverini kokonaan ja menetin sosiaalisen elämäni.

Netissä loin profiileja erilaisille verkkosivustoille joista hain huomiota, kun en muualta sitä saanut ja siihen olin tottunut.  Tapasin myös entisen poikaystäväni eräällä verkkosivustolla.

Kun aloin seurustella, menetin viimeisenkin kaverini. Elämä muuttui. Jouduin aikuistumaan kerta heitolla, sillä poikaystävälläni oli lapsi ja poikaystäväni oli minua huomattavasti vanhempi. Ajattelin sen olevan hienoa kun seurustelin niin paljon vanhemman kanssa. Lopulta erosimme 1.5 vuoden seurustelun jälkeen poikaystäväni pettäessä minua useamman kerran.

Taas kaikki alkoi alusta, mutta huomasin ettei minulla ollut enää ketään. Vain perheeni jonka kanssa minulla oli tosi surkeat välit. Aloin lopulta korvaamaan aiheuttamaani pahaa ja pyysin anteeksi. Olin henkisesti kasvanut ja muuttunut. Olin äidilleni henkinen tuki ja pyysin häntä kertomaan minulle kaikki huolensa jotta pystyin tukemaan häntä, aloitimme yhdessä kuntosali harrastuksen ja meistä tuli kaverit, parhaat kaverit.

Kuntosalin yhteydessä kiinnostuin laihduttamisesta ja lihaksista ja todellisuuden kuva hämärtyi. Aloin kuntoilla 7pv viikossa ja vetämään huippusuorituksia. Minulla ei ollut enää aikaa muulle kun urheilulle ja äidilleni joka oli osa minun harrastustani. Syömisestä tuli ongelma ja laihduttamisesta pakkomielle. Jonkin ainaa tämän jatkuttua romahdin, en enää jaksanut mitään koska en syönyt. Vedenkin juominen oli vaikeaa ja hönttäsin puntarilla jos olisin vaikka laihtunut.

Minusta tuli sänkyni vanki, aloin vihata itseäni miksen voinut laihtua vielä lisää ja vielä nopeammin. Aloin käyttämään ruuansulatuslääkkeitä apuna laihdutuksessa ja laihduinkin. Saatoin jopa uskaltaa syödä jotain mutta yleensä kaduin sitä niin paljon että oksensin syönäni samantien pois.

Jatkoin lihtumista ja laihduttamista ja se alkoi vaikuttaa myös minun unenlaatuun. En saanut enää unta ja aloin nähdä painajaisia jos nukahdin. Aloin pelätä kaikkea mitä ympärilläni tapahtuu ja eristäydyin yksin kotiini.

Lopulta uskallauduin käymään terveydenhoitajalla joka määräsi lääkäriajan. Lääkäri taas määräsi minulle nukahtamista auttavia masennuslääkkeitä. Lääkkeet kyllä auttoivat unen saantiin mutta saatoin nukkua 2 vuorokaurra putkeen ja herätä vain syömään ja vessaan kun taas jatkoin uniani.

En pitänyt lääkkeestä ja lopetin sen ottamisen menin lääkärille uudelleen ettei se auttanut tai kadotti kokonaan minun elämän halun. Lääkäri määräsi minulle Venlafaxinia ja aloitin toipumisen. En ole varma missä vaiheessa minut todettiin masentuneeksi, mutta myönnän olen masentuntut, ollut jo kauan ja jatkan edelleen siitä toipumista vaikkakaan en tiedä onko minulle toipuminen mahdollista.

Mut nyt oon kirjottanu tätä jo ikuisuuden ja pitäis tehä kaikkee vielä tänään, niin pakko lopettaa ehkä vähän keskeneräisenä mutta uskon tän saavan vielä jatkoa kunhan aikaa ja jaksamusta riittää.

-nml

torstai 21. toukokuuta 2015

Päivän kuulumiset

Päivä meni suhteellisen hyvin ilman turhaa ahdistusta. Levottomuutta oli ilmassa liittyen terveyteeni ja siihen että pääni terveys huolettaa liikaa.

Olin pitkästä aikaa hetken yksin, se oli kamalaa, mutta toisaalta myös yllättävän positiivistä, koska en muistanut ettei se olekkaan nii pelottavaa. Myös sää suosi minua illasta ja selkenevä taivas ja auringon lasku rauhoittivat mieltäni.

Yöksi en kuitenkaan jäänyt kotiin vaan onneksi on kavereita joihin voi turvautua.

Tässä odotellaan että sauna lämpiää ja pääsee hieman rentoutumaan ja nukkumaan. Huomenna pitäisi jaksaa käydä verikokeissa ja pankkiasioilla. Soskuunkin pitäisi aika varata ja jos vain mieli ja jaksamus sallii niin salillekin olisi tarkoitus pyrkiä. Nähtäväksi jää mitkä asiat jää seuraavaan päivään ja mitkä kykenen hoitamaan.

-nml

Aika kerrallaan

Odotan jatkuvasti jotain parannusta, jotain apua joka saisi minut paranemaan ja uskomaan tulevaisuuteen. Olen ollut 1,5 kuukautta sairaslomalla ja tuntuu vaan että tilanteeni pahenee. Pikkuhiljaa alkaa luopumaan paranemisen toivosta, oireita tulee kokoajan lisää, lääkkeitä määrätään kokoajan lisää, mutta parannuskeinoa ei ole löytynyt. Vielä joskus jaksoin unelmoida saavani turvallisen tasaisen ja "normaalin" elämän ja voisin unohtaa kaiken menneen pahan kokemani. Todellisuus alkaa hahmottua mitä vanhemmaksi tulen. Ei ole pakoteitä, ei voi unohtaa ja menneisyys seuraa perässä, vaikka aina siltä ei tuntuisi, se on silti osa elämää ja tulen ajoittain hajoamaan sen takia.

Vaikka aina pyrin antamaan itsestäni kaikkeni kaikkien hyväksi ja tekemään asiat niin, että ne onnistuisivat parhaiten, minun täytyy myöntää itselleni sekä muille että olen epäonnistunut. Yritin täysillä pärjätä tässä maailmassa, hoitaa velvollisuuteni ja kestää julman maailman.

Tämän hetkinen tilanne on vain yksinkertaisen karu. En usko että minun tilanteeseeni on apukeinoa, ei enää. Jos olisin saanut riittävää apua ja minut olisi otettu aiemmin tarpeeksi tosissaan, saattaisin nyt pystyä käsittelemään asioita eritavalla. Lapsuudesta asti minulla on ollut tunne etten kuulu tänne, olen erilainen. Se toki varmaan johtuu myös osittain siitä, että jouduin kestämään koulukiusaamista suurimman osan lapsuudestani. Minulla ei myöskään ole mitään pysyvää elämässäni, aina kaikki on muuttunut kertaheitolla ja joutunut aloittamaan kaiken alusta, kunnes taas kaikki on mennyt pilalle ja alkanut alusta. Minun elämäni on ollut yhtä oravanpyörää jossa on onnellinen alku, mutta surullinen loppu.

Ihmiset, elinympäristö, koulu, harrastukset

Kaikki mitä olen joskus kokenut ja saanut olen myös menettänyt, olen ponnistellut unelmieni saavuttamiseksi ja osan olen saavuttanut, mutta mikään ei ole ollut pysyvää. Enää en jaksa luottaa siihen että voisinkaan saavuttaa mitään pysyvää. En uskalla tutustua ihmisiin, tai ainakaan lähentyä heidän kanssaan koska olen varma että jokin "kirouksen" tyylinen minussa karkottaa heidät ja särkee sydämeni. En myöskään uskalla luottaa ihmisiin, ihmiset elävät täällä vain ajatellakseen omaa etuaan eikä kenenkään ole pakko pitää salaisuutta, tai olla leimaamatta ihmistä omien mielipiteidensä mukaan.

Kukaan ei myöskään voi ymmärtää tilannettani, tai en ole varma mutta uskoisi niin. Jokainen ihminen on erilainen eikä kukaan koe samaa asiaa samalla tavalla tai tunne loppupeleissä samoista asioista samoja tunteita, jokainen on yksilö eikä voida todistaa että ihmiset voisivat ymmärtää toisiensa tunteita ja kokemuksiaan omalla kokemustasollaan. Tietenkin ihmiset ovat siinä määrin samanlaisia, että tietynlaiset tunteet voidaan eritellä eri kategorioihin. Rakkaus, viha, intohimo, suru. Mutta mitä nämä todellisuudessa tarkoittaa. Toinen on asiasta vihaien toinen surullinen mutta joku ei tunne mitään. Ei ole kahta samanlaista aivoa ei ole samanlaisia tunteita eikä ajatuksia, ne on vain samaan suuntaan viittaavia ja samaan kategoriaan luokiteltavissa.

Minun kirjottaminen meni taas syvälliseksi ja alkaa toistamaan itseään. Parempi lopettaa kirjoittamien ja turhan ajattelu tähän, koska asiat ovat näin eikä niille mitään voi.

-nml

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Ensimmäinen lyrica

Mietin voiko tää olla mahollista vai kuvittelenko vaan. Otin n. 1.5h sitte ensimmäisen lyrican ja olo tuntuu tosi sekavalta ja humalaiselta. Tajunta hämärtyy ja vaatii tosi paljon keskittymistä, että pysyy tässä maailmassa.

Eikai noin pieni annos (25mg) voi tuntua jo näin pahalta? Toisaalta en kyllä ole saanut tänään ruokaa alas, syönyt vaan pari palaa suklaata ja saattaa kai tuo venlafaxin kin buustia tuota lyricaa? En tosiaan tiiä mut jospa uni auttais asiaan.

Venlafaxin ja Lyrica

Olen syönyt helmikuusta lähtien Venlafaxinia ja annoskokoa on nostettu tämänhetkiseen vuorokausiannokseen 225mg .

Aloittaessani sekä annoskokoa nostaessa lääkkeen haittavaikutukset olivat kamalat. Aivoissani tuntui sähköistä painetta, etenkin takaraivossa. Huimasi, menetin ruokahaluni ja olin ärsyttävän energinen ja huoleton sekä muita fyysisiä oireita. Totuttuani lääkkeeseen oireet katosivat miltei kokonaan mutta päähäni jäi se ikävä paine. Se ei ole lähtenyt pois ja välillä vain pahenee. Myös yölliset sätkähdykset (lihaskrampit) saattaa olla oireena kyseisestä lääkkeestä, mutta toisaalta epilepsiani voi reagoida venlaflaxiniin.

Muuten lääke on ollut tomiva ja auttanut minua jaksamaan, mutta ahdistuneisuuteen lääke ei ole tehonnut.

Tänään kävin psykiatrilla kontrollikäynnillä jossa tarkistettiin lääkityksen tilanne. Psykiatri päätyi tilanteessa kirjoittamaan minulle reseptin lyrica -nimiseen lääkkeeseen, jonka aloitus annos on 25mg, mutta painotti että nostan lääkitystä asteittain parin viikon välein mikäli teho ei ole riittävä ja poista ahdistusta.

En tiedä Lyricasta juurikaan mitään. Etsittyäni netistä törmäsin tietoihin jossa kerrottiin lääkkeen koukuttamisesta ja hintaa tutkiessani ajatus kävi etten aloita koko lääkettä, koska se on niin hintava. Sukulaiseni rohkaisemana aion kuitenkin kokeilla olisiko Lyricasta apua mun ahdistukseen ja voisinko vihdoin elää vähän normaalimpaa elämää.

Uuden blogin aloittaminen

Ajatuksena on kirjoittaa blogiin avoimesti kokemuksistani tämänhetkiseen masennukseen liittyen. Kerron myös omakohtaisia kokemuksia erityyppisten mielialalääkkeiden käytöstä ja niiden vaikutuksesta.

Taustalla minulla on paikallisalkuinen epilepsia (todettu v. 2006), johon en tällähetkellä syö lääkkeitä. Epilepsian syytä ei koskaan todettu vaikkakin vasen taka aivolohko sai ärsykettä. Aluksi epäiltiin aivokasvainta, mutta aivoissani (v.2007) ei havaittu mitään poikkeavaa.  Lääkitys ajettiin alas 2011.

Mikäli tämä blogi harrastus lähtee hyvin käyntiin ja vain jaksan, niin kirjoitan ja kommentoin aktiivisesti blogeja. Toistaiseksi tämä on vain mahdollinen vaihtoehto itsensä ilmaisuun ja tunteiden purkamiseen.

Otan mielelläni vastaan mielipiteitä ja kommentteja. Olisi hienoa jos mahdollisesti kirjoitukseni toimisi vertaistukena samankaltaisisessa tilanteessa oleville.

PAINOTAN, että kokemukset ja tuntemukset ovat yksilöllisiä, eikä esim. lääkkeistä koituvia reaktioita voi yhdistää tiettyyn piiriin.

- nml